maanantai 6. toukokuuta 2013








Mä olen ollut onnekas ja saanut viettää lapsuuteni maalla. Siellä ei pihalta loppunut koskaan tila ja metsä alkoi ihan nurkalta. Kavereita ei lähellä ollut, mutta eläimiä meillä oli hiirestä hevoseen. Aina en lapsena osannut arvostaa tätä, vaan haikailin lähemmäs kavereita. Varsinkin siinä iässä, kun kylän riennot alkoi kiinnostaa.

Nyt kun itse asun ahtaissa neliöissä (kiitos loputtomalta tuntuvan rempan ja kasvaneen lapsiluvun) ja piha on pienempi kuin postimerkki, tuntuu oman lapsuuden hoodit melkoisen luksukselta. Haikealta tuntuu ajatus, että jossain vaiheessa näillä sammaloituneilla nurmilla kirmaa ihan vieraat lapset (paitsi että sammaleet on tietenkin hoidettu pois myrkyillä ja ihanan villiintyneen  nurmikon tilalla kasvaa millilleen tasaiseksi leikattu persoonaton vihreä ruoho)

Kai mä olen vähän tyhmä, kun vanha ja vähän ränsistynyt viehättää paljon enemmän kuin uusi ja kiiltävä. Saa nähdä mitä kompromisseja pitää tehdä, jahka seuraavan asunnon ostoon päästään. Just nyt tuntuu, että me ollaan loppuelämä jumissa tässä rivarissa. Mä olen huomannut, että suhde asuntoon on hyvin samanlainen kuin parisuhde. Ensi ihastutaan ja rakastutaan ja ollaan onnen huumassa. Vitsi miten ihanan täydellistä kaikki. Sitten hiljalleen yhteiselon myötä arki astuu kuvioihin ja pikku jutut alkaa ärsyttää. Sitä pitää aika ajoin muistuttaa mieleensä ne jutut joihin neljä vuotta sitten viehättyi.

Ei kommentteja: